Ne ajat, ne ajat. <3
Katsoessani ikkunasta ulos mieleeni muistui ne vanhat ajat kun takapihallamme oli iso puukeinu. Sitten muistin kuinka Jojo usein kiipesi sen päälle ja oli jännittävää katsoa kuinka se pääsee sieltä alas. Kissat ovat onneksi hyvin taitavia sellaisissa puuhissa. Vanhempani ottivat kissan joskus Helsingissä asuessaan. Mustavalkoinen kissa sai nimekseen Jojo, kai häntänsä mukaan. Kun Jojo oli muutaman vuoden ikäinen sai hän kauhukseen huomata, että perheeseen oli tullut uusi jäsen, minä. Varmasti kovin ihmetellen tarkasteli se pienenpientä taapertajaa, joka pian tulisi siihen ikään kun osaa jo vetää kissaa hännästä. Sitä Jojo ei silloin vielä tiennyt. Siitä alkoi yhteinen tuttavuutemme, joka kesti siitä vielä pitkän ajan.
Kerran Jojo tippui Helsingin kerrostalon ylimmäisen kerroksen parvekkeelta, mutta mitään ei tapahtunut. Kissat. Se on ihmeellistä, kun ne tippuvat aina jaloilleen ja muutenkin pystyvät hyppäämään ties mistä ja ties minne. Kun muutimme Lohjalle niin Jojo sai paljon tilaa liikkua ulkona vapaana. Se tottuikin sitten maukumaan ovella niin joku päästi sen ulos ja sitten sama oli takaisinpäinkin. Lapsuusajalta muistan Jojosta hieman vähemmän. Silloin meillä oli tapana ottaa Jojo mukaan mökille. En tiedä miten se on jaksanut kesällä matkata vähintään neljä tuntia autossa. Mökiltä muistan erään kesän kun lähtömme viivästyi, koska kissa oli lähtenyt omille teillensä metsään. Vaikka olin silloin niin nuori, että en kovin paljon muista aikaa jolloin otimme Jojonkin mukaan mökille Punkaharjulle, muistan silti ku siellä joskus pelotti, ettei se koskaan selviäisikään takaisin mökille, sillä Jojo saattoi viipyä reissuilaan päiviäkin. Toivoin vain aina, ettei se päätyisi vaikkapa karhun alkupalaksi. Mummi jäi sitten mökille päivystämään kissaa ja toi sen sitten takaisin etelään ensin itselleen hoitoon muutamaksi päiväksi ja sitten Jojo pääsi taas kotiin. Isä kertoo pesseensä kissan heittämällä sen järveen niin sen oli pakko uida sieltä takaisin rantaan. Voi pientä poloista, kun uimaan joutui.
Oma lapsuusaikani taisi valitettavasti ajoittain olla Jojolle enemmänkin kidutuskautta. Sitä keksittiin siskosten kanssa kaikkea mahdollista mitä kissalle voisi tehdä. Nyt sitä oli riepottelemassa siis kolme lasta. Keksimme esim. houkutella sen lastenhuoneeseen, laitoimme oven kiinni, ettei se pääsisi karkaamaan ja sitten laitoimme sille vaatteita päälle tai vastaavaa. Me pienet lapset joskus vedimme kisuamme hännästä ja joskus ala-asteikäisenä minulla oli suuri haave saada taluttaa Jojoa niinkuin muutkin taluttavat koiriaan. Tätä ehkä vahvisti se, kun vanhemmat kertoivat, että se on joskus totutettu kävelemään hihnassa. Kaulapannan ja ketjun sain jotenkin laitettua, vaikka taisi kissa hieman rimpuilla ja pienen matkan onnistui muistaakseni taluttaminenkin, mutta kyllä kissa voitti ja rimpuili kokonaan tilanteesta pois. Olin hieman pettynyt, kun tajusin, ettei kissaa voi enää kouluttaa talutettavaksi, onhan se nyt vuosia jo saanut mennä omia menojaan. Kaikesta "kidutuksesta" Jojo kyllä taisteli itsensä ulos, ja joskus taisi vähän sähistä ja raapaistakin, mutta ei koskaan oikeasti satuttanut meitä, ilmaisi vain sen, että nyt en tästä jutusta kyllä tykkää, eikä tunnu yhtään hyvältä.
Koulupäivisin kotiintullessa varmistaa aina kaikki paikallaolijat, niin myös Jojo piti etsiä ja nähdä, että sillä on kaikki hyvin. "Missä Jojo on?" -lause oli luultavasti eniten käytetty koko perheen kesken. Joskus Jojo tulikin vastaan jo ulkorappusilla jossa se oli odottanut sisällepäästäjää. Useimmiten Jojon löysi sen sängystä isän ja äidin huoneesta. Se nukkui korissaan, joka oli pehmeällä taljalla peitetty. Siitä paikasta Jojo piti varmasti eniten. Se oli sen pehmeä, lämmin ja turvallinen korinsa. Joskus Jojo tuli eteiseen vastaan moikkaamaan, mutta siten siitä niin koitettiin johdatella äänekkäästi keittiöön laittamaan heti ruokaa. Joskus yritin myös opettaa sille, että se saa syöksyä ruokakupilleen vasta silloin, kuin olen kokonaan laittanut sen ruoan siihen. Ehkä se muutaman kerran taisi onnistuakin. Muistan myös kun jääkaappi haisi aina kissanruoalle, kun siellä oli avattu tölkki.
Usein Jojo vietiin mummilaan hoitoon. Ensin kissan kiinniotto oli äärimmäisen vaikeaa kun se aisti, että nyt sitä ollaan ottamassa kiinni. Sitten kun Jojo saatiin kiinni niin se laitettiin pieneen häkkiin ja kannettiin autoon. Joka kerta oli auto tai häkki tai varmasti molemmat niistä yhtä epämiellyttävä kokemus. Oli kamalaa katsottavaa kun se levottomana ja hädissään maukui koko matkan. Minä sitten koitin aina parhaani mukaan rauhoitella kisuliinia. Onneksi mummille ei ole kovin pitkä matka. Ja sitten metsästysretkiltään toi pieni pörröinen aina päättömät oravat ja linnut ja muut mukavat oven eteen ja ylpeys oli suuri.
Muistaakseni Jojo antoi ottaa itsensä syliin, mutta kovin kauaa se ei siinä viipynyt. Kun lasten kauhukeksinnöt loppuivat, päästi Jojo meitä kokoajan lähemmäksi itseään. Minusta tuntuu, että Jojolle ja minulle ehti syntyä tiiviimpi suhde kuin muihin perheen lapsiin. Minä en koskaan suoraan "hyökännyt sen kimppuun" vaan lähestyin rauhallisesti ja annoin sen tulla minua vastaan. Jojo taisi huomata, että Maiju ja Liisa ovat minua hieman levottomempia ja arvaamattomampia. Ensin se enimmäkseen vain oleili kotona ja tassutteli sinne sun tänne ja antoi meidän silittää sitä aina välillä, mutta vähän vanhempana Jojo tuli usein jo minun huoneeseeni. Sillä ennen se ei pahemmin käynyt lastenhuoneissa (ehkä johtuen siitä, että se oli joskus joutunut sinne loukkuun ja lasten puettavaksi..), mutta nyt se hyppäsi minun sängylleni silitettäväksi. Ei se välttämättä kauaa viipynyt, mutta tuli sinne silti. Jojo taisi huomata, että emme enää ole niitä kauhukakaroita kuin ennen ja alkoi itse lähestyä meitä paljon useammin.
Muutamia vuosia sitten Ellu muutti naapuriin ja alkoi suuri valtataistelu reviiristä. Pihalla säntäili kaksi kissaa sellaisella vauhdilla, että juuri ja juuri niitä ehti näkemään. Vuorotellen toinen oli ahdistettuna puuhun ja toinen jäi vahtimaan alas. Näinä myöhempinä vaiheina Jojon suhtautuminen meihin muuttui vielä huomattavasti. Jojo tuli yhä useammin huoneeseeni ja hyppäsi päälleni makaamaan kun makasin sängylläni tai sitten se hyppäsi tietokonepöydälle ja käveli näppäimistön päältä syliini istumaan. Miten ihana lämmitin se olikaan. Loppujen lopuksi Jojo uskaltautui myös hyppäämään Liisan ja Maijun sänkyihin. Sitten se alkoi iltaisin mennä aina Maijun ja Liisan huoneeseen ja kävi siellä molempien luona silitetttävänä ja sitten tuli minun huoneeseeni. Asettui päälleni makaamaan ja oli siinä rauhassa silitettäväni. Siihen se asettautui ja oli ainakin niin kauan kun minä muistan, sillä minä aina nukahdin. Kun tätä toistui muutamia kertoja, silloin vasta tajusimme, että Jojo tuli nukuttamaan meidät kaikki vuorotellen. Aloitti Liisasta, meni Maijun luo ja sitten oli minun luonani kunnes me kaikki olimme unessa.
Katsoessani ikkunasta ulos mieleeni muistui ne vanhat ajat kun takapihallamme oli iso puukeinu. Sitten muistin kuinka Jojo usein kiipesi sen päälle ja oli jännittävää katsoa kuinka se pääsee sieltä alas. Kissat ovat onneksi hyvin taitavia sellaisissa puuhissa. Vanhempani ottivat kissan joskus Helsingissä asuessaan. Mustavalkoinen kissa sai nimekseen Jojo, kai häntänsä mukaan. Kun Jojo oli muutaman vuoden ikäinen sai hän kauhukseen huomata, että perheeseen oli tullut uusi jäsen, minä. Varmasti kovin ihmetellen tarkasteli se pienenpientä taapertajaa, joka pian tulisi siihen ikään kun osaa jo vetää kissaa hännästä. Sitä Jojo ei silloin vielä tiennyt. Siitä alkoi yhteinen tuttavuutemme, joka kesti siitä vielä pitkän ajan.
Kerran Jojo tippui Helsingin kerrostalon ylimmäisen kerroksen parvekkeelta, mutta mitään ei tapahtunut. Kissat. Se on ihmeellistä, kun ne tippuvat aina jaloilleen ja muutenkin pystyvät hyppäämään ties mistä ja ties minne. Kun muutimme Lohjalle niin Jojo sai paljon tilaa liikkua ulkona vapaana. Se tottuikin sitten maukumaan ovella niin joku päästi sen ulos ja sitten sama oli takaisinpäinkin. Lapsuusajalta muistan Jojosta hieman vähemmän. Silloin meillä oli tapana ottaa Jojo mukaan mökille. En tiedä miten se on jaksanut kesällä matkata vähintään neljä tuntia autossa. Mökiltä muistan erään kesän kun lähtömme viivästyi, koska kissa oli lähtenyt omille teillensä metsään. Vaikka olin silloin niin nuori, että en kovin paljon muista aikaa jolloin otimme Jojonkin mukaan mökille Punkaharjulle, muistan silti ku siellä joskus pelotti, ettei se koskaan selviäisikään takaisin mökille, sillä Jojo saattoi viipyä reissuilaan päiviäkin. Toivoin vain aina, ettei se päätyisi vaikkapa karhun alkupalaksi. Mummi jäi sitten mökille päivystämään kissaa ja toi sen sitten takaisin etelään ensin itselleen hoitoon muutamaksi päiväksi ja sitten Jojo pääsi taas kotiin. Isä kertoo pesseensä kissan heittämällä sen järveen niin sen oli pakko uida sieltä takaisin rantaan. Voi pientä poloista, kun uimaan joutui.
Oma lapsuusaikani taisi valitettavasti ajoittain olla Jojolle enemmänkin kidutuskautta. Sitä keksittiin siskosten kanssa kaikkea mahdollista mitä kissalle voisi tehdä. Nyt sitä oli riepottelemassa siis kolme lasta. Keksimme esim. houkutella sen lastenhuoneeseen, laitoimme oven kiinni, ettei se pääsisi karkaamaan ja sitten laitoimme sille vaatteita päälle tai vastaavaa. Me pienet lapset joskus vedimme kisuamme hännästä ja joskus ala-asteikäisenä minulla oli suuri haave saada taluttaa Jojoa niinkuin muutkin taluttavat koiriaan. Tätä ehkä vahvisti se, kun vanhemmat kertoivat, että se on joskus totutettu kävelemään hihnassa. Kaulapannan ja ketjun sain jotenkin laitettua, vaikka taisi kissa hieman rimpuilla ja pienen matkan onnistui muistaakseni taluttaminenkin, mutta kyllä kissa voitti ja rimpuili kokonaan tilanteesta pois. Olin hieman pettynyt, kun tajusin, ettei kissaa voi enää kouluttaa talutettavaksi, onhan se nyt vuosia jo saanut mennä omia menojaan. Kaikesta "kidutuksesta" Jojo kyllä taisteli itsensä ulos, ja joskus taisi vähän sähistä ja raapaistakin, mutta ei koskaan oikeasti satuttanut meitä, ilmaisi vain sen, että nyt en tästä jutusta kyllä tykkää, eikä tunnu yhtään hyvältä.
Koulupäivisin kotiintullessa varmistaa aina kaikki paikallaolijat, niin myös Jojo piti etsiä ja nähdä, että sillä on kaikki hyvin. "Missä Jojo on?" -lause oli luultavasti eniten käytetty koko perheen kesken. Joskus Jojo tulikin vastaan jo ulkorappusilla jossa se oli odottanut sisällepäästäjää. Useimmiten Jojon löysi sen sängystä isän ja äidin huoneesta. Se nukkui korissaan, joka oli pehmeällä taljalla peitetty. Siitä paikasta Jojo piti varmasti eniten. Se oli sen pehmeä, lämmin ja turvallinen korinsa. Joskus Jojo tuli eteiseen vastaan moikkaamaan, mutta siten siitä niin koitettiin johdatella äänekkäästi keittiöön laittamaan heti ruokaa. Joskus yritin myös opettaa sille, että se saa syöksyä ruokakupilleen vasta silloin, kuin olen kokonaan laittanut sen ruoan siihen. Ehkä se muutaman kerran taisi onnistuakin. Muistan myös kun jääkaappi haisi aina kissanruoalle, kun siellä oli avattu tölkki.
Usein Jojo vietiin mummilaan hoitoon. Ensin kissan kiinniotto oli äärimmäisen vaikeaa kun se aisti, että nyt sitä ollaan ottamassa kiinni. Sitten kun Jojo saatiin kiinni niin se laitettiin pieneen häkkiin ja kannettiin autoon. Joka kerta oli auto tai häkki tai varmasti molemmat niistä yhtä epämiellyttävä kokemus. Oli kamalaa katsottavaa kun se levottomana ja hädissään maukui koko matkan. Minä sitten koitin aina parhaani mukaan rauhoitella kisuliinia. Onneksi mummille ei ole kovin pitkä matka. Ja sitten metsästysretkiltään toi pieni pörröinen aina päättömät oravat ja linnut ja muut mukavat oven eteen ja ylpeys oli suuri.
Muistaakseni Jojo antoi ottaa itsensä syliin, mutta kovin kauaa se ei siinä viipynyt. Kun lasten kauhukeksinnöt loppuivat, päästi Jojo meitä kokoajan lähemmäksi itseään. Minusta tuntuu, että Jojolle ja minulle ehti syntyä tiiviimpi suhde kuin muihin perheen lapsiin. Minä en koskaan suoraan "hyökännyt sen kimppuun" vaan lähestyin rauhallisesti ja annoin sen tulla minua vastaan. Jojo taisi huomata, että Maiju ja Liisa ovat minua hieman levottomempia ja arvaamattomampia. Ensin se enimmäkseen vain oleili kotona ja tassutteli sinne sun tänne ja antoi meidän silittää sitä aina välillä, mutta vähän vanhempana Jojo tuli usein jo minun huoneeseeni. Sillä ennen se ei pahemmin käynyt lastenhuoneissa (ehkä johtuen siitä, että se oli joskus joutunut sinne loukkuun ja lasten puettavaksi..), mutta nyt se hyppäsi minun sängylleni silitettäväksi. Ei se välttämättä kauaa viipynyt, mutta tuli sinne silti. Jojo taisi huomata, että emme enää ole niitä kauhukakaroita kuin ennen ja alkoi itse lähestyä meitä paljon useammin.
Muutamia vuosia sitten Ellu muutti naapuriin ja alkoi suuri valtataistelu reviiristä. Pihalla säntäili kaksi kissaa sellaisella vauhdilla, että juuri ja juuri niitä ehti näkemään. Vuorotellen toinen oli ahdistettuna puuhun ja toinen jäi vahtimaan alas. Näinä myöhempinä vaiheina Jojon suhtautuminen meihin muuttui vielä huomattavasti. Jojo tuli yhä useammin huoneeseeni ja hyppäsi päälleni makaamaan kun makasin sängylläni tai sitten se hyppäsi tietokonepöydälle ja käveli näppäimistön päältä syliini istumaan. Miten ihana lämmitin se olikaan. Loppujen lopuksi Jojo uskaltautui myös hyppäämään Liisan ja Maijun sänkyihin. Sitten se alkoi iltaisin mennä aina Maijun ja Liisan huoneeseen ja kävi siellä molempien luona silitetttävänä ja sitten tuli minun huoneeseeni. Asettui päälleni makaamaan ja oli siinä rauhassa silitettäväni. Siihen se asettautui ja oli ainakin niin kauan kun minä muistan, sillä minä aina nukahdin. Kun tätä toistui muutamia kertoja, silloin vasta tajusimme, että Jojo tuli nukuttamaan meidät kaikki vuorotellen. Aloitti Liisasta, meni Maijun luo ja sitten oli minun luonani kunnes me kaikki olimme unessa.
Meillä oli kissa, josta huokui lempeyttä ja rakkautta. Meillä oli kissa, jolla oli ainutlaatuinen luonne. Jojo ei ollut koskaan itsepäisinen tai ylpeilevä. Se pyysi, muttei koskaan vaatinut ja osasi kunnioittaa. Jojo oli rauhallinen, se mielummin tarkasteli tilanteita rauhassa eikä ollut kokoajan maukumassa huomiota. Ja jos se kiehnäsi huomiota, se ei tehnyt sitä itsekkäästi, vaan osoitti samalla omaa hellyyttänsä. Jojo oli viisas ja aina hyvin tyytyväinen. Ja vaikka Jojo heitettiinkin järveen ja rimpuloi kun yritimme madottaa sitä, niin se ei koskaan näyttänyt vihaa tai suuttunut kenellekään. Jojo oli aina kiltti kaikille. Koskaan ei ollut tilannetta, jolloin se olisi sähissyt ilkeästi eikä olisi päästäny ketään lähelleen tai vastaavaa. Jojo tarkkaili ja seurasi vierestä kun me lapset puuhasimme pienenä. Vanhempana Jojo jopa hoivasi ja tuli nukuttamaan meitä. Minusta ainakin tuntui syvästi, että se pitää meistä lapsista huolta. Ja minäkin hoivasin Jojoa minkä kerkesin. Saatoin viettää melkein monia tunteja silittelemässä ja rapsuttamassa sitä. Minä sain todella kokea iloa, kun sain Jojon nauttimaan olostaan. rakastin sitä pörrökasaa yli kaiken. Meidän suhteemme oli jotain ainutlaatuista ja sanoinkuvaamatonta. Jojo oli minun paras ystäväni ja luotettavin juttukaverini, Jojo lohdutti ja rauhoitti minua ja piti kaikki salaisuuteni. Jojo oli tosiystävä, jonka kanssa kasvoin yhdessä viisitoista vuotta. Jojo oli juuri sellainen kuin kaikkien meidän ihmisten tulisi olla. En ole koskaan elämäni aikana tavannut samanlaista kissaa.
Jojon oltua 18 vuotta vanha (todella vanha kissaksi), meni Jojo jossain vaiheessa huonompaan kuntoon. Vähitellen Jojo oli tullut yhä rauhallisemmaksi, eikä se käynyt enää ulkona niin usein ja suurimmaksi osaksi se vain nukkui, huomasimme kyllä vanhenemisen. Sitten kerran olimme vaihtaneet olohuoneen huonekalujen paikkaa ja aloimme huomata, että Jojo oli alkanut kävellä seiniä pitkin (enää se ei kävellyt kuin hiekkalaatikon, ruokakupin ja korinsa väliä) ja kun huonekalujen paikkaa oli muutettu se meinasi kävellä niitä päin, silloin tajusimme, että se ei enää nähnyt hyvin, en tiedä näkikö melkein ollenkaan. Oli aivan kamalaa katsoa sitä, kun se vaikutti enää lähinnä avuttomalta kissalta. Ja silloin kun se meni huonoon kuntoon niin tottakai tiesin, ettei meillä enää ole kovin kauaa yhteistä aikaa jäljellä. Liian kauan oli ollut siitä tietoinen. Aloin viettää enemmän aikaa silittellen rakasta Jojoani ja kokoajan oli kamalampaa katsoa kun sen tila meni huonommaksi. Lopulta tuli se aika kun meidän oli pakko luopua siitä. Vaikka kuinka tietää, että se on toiselle vain parasta niin se tuntuu silti aivan kamalalta. Minusta tuli hiljainen ja masentuneen näköinen moneksi päiväksi. Itkin niin monta kertaa, se kissa oli minulle niin tärkeä. Me oltiin oltu aina yhdessä, mutta jokainen lähtee ajallaan.
29.3.2004 Minä, Maiju, Liisa ja äiti mentiin vietiin Jojo eläinlääkärille ja oltiin sen kanssa kun se viimeisen kerran tunsi ja kuuli ja tiesi jotain. Katsoin alusta loppuun kun paras ystäväni tapettiin. Äiti oli ostanut kauniin korin, johon me sitten aseteltiin veltto kuollut kissa ja laitettiin sinne kukkia ja kirjeitä ja kaikkea muuta ja vielä silitettiin kuollutta kissaamme. Isä oli saanut kaivettua kovaan maahan kuopan ja sitten hautasimme Jojo takapihalle. Ja nyt on niin ikävä. Sitten oli vain pakko tottua elämään ilman jotain niin rakasta. Joskus vain tulee sellaisia erityisen haikeita hetkiä jolloin niin suuresti kaipaa pienten tassutusten ääntä talossa ja sitä lempeää kehräystä.
Nähdään vielä kulta.
Rakastettu kissa, joka sai mennä oman tahtonsa mukaan ja eli hyvän
ja onnellisen elämän.
Jojon oltua 18 vuotta vanha (todella vanha kissaksi), meni Jojo jossain vaiheessa huonompaan kuntoon. Vähitellen Jojo oli tullut yhä rauhallisemmaksi, eikä se käynyt enää ulkona niin usein ja suurimmaksi osaksi se vain nukkui, huomasimme kyllä vanhenemisen. Sitten kerran olimme vaihtaneet olohuoneen huonekalujen paikkaa ja aloimme huomata, että Jojo oli alkanut kävellä seiniä pitkin (enää se ei kävellyt kuin hiekkalaatikon, ruokakupin ja korinsa väliä) ja kun huonekalujen paikkaa oli muutettu se meinasi kävellä niitä päin, silloin tajusimme, että se ei enää nähnyt hyvin, en tiedä näkikö melkein ollenkaan. Oli aivan kamalaa katsoa sitä, kun se vaikutti enää lähinnä avuttomalta kissalta. Ja silloin kun se meni huonoon kuntoon niin tottakai tiesin, ettei meillä enää ole kovin kauaa yhteistä aikaa jäljellä. Liian kauan oli ollut siitä tietoinen. Aloin viettää enemmän aikaa silittellen rakasta Jojoani ja kokoajan oli kamalampaa katsoa kun sen tila meni huonommaksi. Lopulta tuli se aika kun meidän oli pakko luopua siitä. Vaikka kuinka tietää, että se on toiselle vain parasta niin se tuntuu silti aivan kamalalta. Minusta tuli hiljainen ja masentuneen näköinen moneksi päiväksi. Itkin niin monta kertaa, se kissa oli minulle niin tärkeä. Me oltiin oltu aina yhdessä, mutta jokainen lähtee ajallaan.
29.3.2004 Minä, Maiju, Liisa ja äiti mentiin vietiin Jojo eläinlääkärille ja oltiin sen kanssa kun se viimeisen kerran tunsi ja kuuli ja tiesi jotain. Katsoin alusta loppuun kun paras ystäväni tapettiin. Äiti oli ostanut kauniin korin, johon me sitten aseteltiin veltto kuollut kissa ja laitettiin sinne kukkia ja kirjeitä ja kaikkea muuta ja vielä silitettiin kuollutta kissaamme. Isä oli saanut kaivettua kovaan maahan kuopan ja sitten hautasimme Jojo takapihalle. Ja nyt on niin ikävä. Sitten oli vain pakko tottua elämään ilman jotain niin rakasta. Joskus vain tulee sellaisia erityisen haikeita hetkiä jolloin niin suuresti kaipaa pienten tassutusten ääntä talossa ja sitä lempeää kehräystä.
Erityisesti muistan yhteisiltä ajoiltamme valokuvan, jossa minua reilun vuoden ikäisenä kylvetetään sinisessä muoviammeessa keittiön pöydällä ja siinä Jojo istuu ammeen vieressä ja seuraa tapahtumaa. Valokuva todistaa minulle, että se on jo siitä lähtien tarkkaillut minun tekemisiäni, ollut kiinnostunut minusta ja halunnut osoittaa välittävänsä. Ja nyt kun olen tässä muistellut ja vuodattanut paljon kyyneleitä, en olisi ikinä uskonut muistavani näin paljon erilaisia muistoja yhteisestä ajastamme. Moni asia on muistissa, mutta oli tavallaan tavallaan unohtunut. Ja nyt ei voi jälkeenpäin olla mitään muuta kuin onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain yhdessä elää ja kasvaa tämän pienen pörröisen kanssa sen ajan kun oli tarkoitettu. Jojo opetti minulle paljon ja nyt muistan sitä suurella kaipuulla ja rakkaudella.
Nähdään vielä kulta.
Rakastettu kissa, joka sai mennä oman tahtonsa mukaan ja eli hyvän
ja onnellisen elämän.
Kommentit